Pyhäinpäivän saarna 5.11.2011

Evankeliumi Matt. 5: 1–12 Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin: Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan. Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta. Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»

Lasken kukan läheisen haudalle. Varovasti, etteivät hennot terälehdet särkyisi. Tämä oli rakkaani lempikukka pihapiirissä. Nyt se saa kukkia hänen haudallaan. Sytytän kynttilän lyhtyyn. Hento liekki lepattaa tuulessa. Kaipaus kaivertaa rintaa. On vielä iso Ikävä. On lohdullista käydä läheisen haudalla, tuntuu kuin pääsisi lähemmäs häntä. Rakasta ihmistä, jota ei voi enää nähdä, jonka ääntä ei voi enää kuulla, jolle ei voi enää kertoa miten paljon häntä rakastan.

Suru on yksinäinen matka. Ihmiset lähellä eivät aina ymmärrä miten synkkää on kulkea surun laaksossa. Tuntuu, että valo on kadonnut kokonaan, ja vienyt mukanaan myös kaikki värit. Mielenmaisemassa kaikki näyttää harmaalta ja lohduttomalta, aivan kuin loppusyksyinen luonto.

Kynttilän liekki luo valoaan hämärään. Kynttilän liekki on myös rukouksen liekki. Se suuntaa ajatukseni kohti Jumalaa. Hiljaisena liekki vie kaipaukseni, suruni ja pelkoni Jumalalle. Kun sytytän liekin hämärään, se tuikkii ympärilleen lohdutusta ja toivon kipinöitä: Jumala on läsnä pimeydessäni. En ole yksin. Ahdistuksessani turvaudun Häneen, joka yksin voi minua lohduttaa.

Jumala, vakka monet ovat tulleet vierelleni, olen kuitenkin yksin. Suru on sulkenut minut sisäänsä ja rakentanut seinät ympärilleni. Sinä Herra tiedät miltä minusta tuntuu. Tiedät vaikken jaksa muovata sanoja. Sinä yksin voit auttaa ja lohduttaa minua. Sinä voit lievittää tätä yksinäisyyttäni. Onhan sinulle kaikki mahdollista. Sinun puoleesi minä käännyn surussani. Kääri minut rakkautesi ja lohdutuksesi suojaan. ” (edellä olevat kappaleet muokattu Eeva Eerolan tekstistä)

 Autuaita murheelliset, sanoi Jeesus. He saavat lohdutuksen.

Korinttilaiskirjeen sanat osuvat silmiini: Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala! Runsaan lohdutuksen Jumala. Sellainen hän on, Taivaallinen Isäni. Nyt tarvitsen Hänen lohdutustaan. Käperryn hänen syliinsä kuin linnunpoika emonsa siipien suojaan. Ja sydämessäni kaikuvat tutun psalmin sanat:

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa

en pelkäisi mitään pahaa sillä sinä olet minun kanssani.

sinä suojelet minua kädelläsi. Johdatat paimensauvallasi.

Joidenkin luona suru vierailee usein. Yksi heistä on laulaja Hanna Ekola. Hän on kirjoittanut: Surussa on aina kysymys rakkaudesta. Itkemme, koska olemme rakastaneet. Kaipaamme ja ikävoimme, koska olemme rakastaneet. Suremme koska olemme rakastaneet. Suru jatkaa rakkautta. Sinäkin saat sanoa suruasi rakkaudeksi.

Hän on tehnyt myös seuraavan runon:

Entä jos surua ei olisi, jos ei olisikaan kipua ja kyyneleitä,

ei ikävää, ei kaipausta. Se vasta surullista olisi.

Koska silloin ei olisi ollut rakkauttakaan.

Sillä niin paljon kuin on rakkautta, niin paljon on myös surua.

Ne ovat kuin sisarukset, tai saman puun oksat,

kasvavat yhteisestä maaperästä.

 Eräs nuorena leskeksi jäänyt  on tehnyt saman oivalluksen sanoessaan:

Suru on kotinsa menettänyttä rakkautta.

 Itseäni suurissa suruissani on lohduttanut ajatus siitä, että Jumalan kädessä ja tiedossa on kaikki. Hän tietää elämämme ensi hetkestä alkaen ja hän on myös läsnä viimeisessä hetkessämme. Uskon, että Jumala on määrännyt elinpäivämme kuten psalmissa 139 sanotaan.

Lyhytkin elämä on kokonainen. Vaikka meidän mittakaavassamme jonkun elämä jäi kesken, Jumala suunnitelmissa se on kokonainen, ainutkertainen elämä. Me emme ymmärrä kaikkia Jumalan suunnitelmia ja ajatuksia. Katselemme elämää niin eri perspektiivistä.

Kunpa osaisimme nähdä jokaisen päivän lahjana, meille annettuna suurena mahdollisuutena. Sillä emme tiedä montako päivää meille on suotu. Kun suostumme myöntämään että olemme kuolevaisia, silloin uskallamme myös elää.

Se suurin lohdutus on, että elämä ei lopu kuolemaan. Meillä on toivo, taivastoivo. Monet surut ovat tuoneet usein mieleeni taivaskaipuun Välillä se valtaa minut suurella voimalla. Ikävä sinne minne rakkaani kutsuttiin, kaipaus päästä jo kotiin.

Välähdyksen taivaasta saamme Ilmestyskirjasta:

 Enkeli näytti minulle elämän veden virran, joka kristallinkirkkaana kumpuaa Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvaa elämän puu. Puu antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden. Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä. Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. He hallitsevat kuninkaina aina ja ikuisesti.

 Ei enää kuolemaa, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa. Kaikki kyyneleet pyyhitään. Ne kuivuvat Jumalan valon lämmössä ja paisteessa. Kaikki entinen on kadonnut.

Eräs asia minua lohduttaa, kirjoittaa Hanna Ekola. Se on kajastus valkeisiin vaatteisiin puetuista. Heistä, jotka tulevat siitä suuresta ahdistuksesta, mutta joiden silmissä ei kyyneleitä näy. Voin melkein kuulla äänesi kirkkaimpana veisaamassa valtavassa kuorossa. Ja kanteleesi soivan, niin kuin täällä aina halusit. Kun tätä mietin, hämmästelen, miksi niin vähän puhumme toisillemme taivaasta. Miksi emme enemmänkin lohduttaisi sillä toisiamme.

 Joskus kun tämä maallinen vaellus tuntuu liian raskaalta, tuntuu lohdulliselta tähyillä taivasta kohti. Uskon, että Taivaan Isän lapsina meidän sydämiimme on asetettu kaipaus todelliseen kotiimme.

”Käsi aurassa, sydän taivaassa”, sanotaan. Voimme elää kutsumustamme Jumalan lapsina iloiten kun tiedämme minne olemme matkalla. Päämäärä antaa voiman kättemme työhön ja askeleisiimme.  Jumala on läsnä arjen töissä. Iankaikkisuusnäkökulma antaa merkityksen tälle maallisellekin elämällemme ja puuhasteluillemme.

Katson lepattavaa kynttilän liekkiä. Se on kuin elämäni, hento, mutta silti Jumalan kädessä. Matkani on vielä kesken, mutta hän valaisee askeleeni. Hän, joka lupasi minulle tulevaisuuden ja toivon kulkee rinnallani ja kantaa minua silloin kun voimani uupuvat. Ja kerran hän on minua vastassa viimeisellä portilla. Kuten Piia Perkiö kirjoittaa:

 Viimeisen mutkan jälkeen katseeni yltää kotiovelle,

jota enkelit pitävät auki.

Kotona odotetaan.

 Hän, joka tietää on jo vastassa,

kietoo tulijan valon viittaan ja sanoo:

täällä kaikki on toisin, eheää, särkymätöntä, uutta.

Tässä toivossa jaksan vaeltaa.

Taivaan Isän hellää huolenpitoa ja lohdutusta sinulle joka nyt kuljet surun laaksossa. Valo on läsnä, vaikket sitä näe. Jumala on kanssasi surusi keskellä. Anna hänen ottaa sinut syliin, kuivata kyyneleesi, lohduttaa kuin Isä lastaan, kunnes näet auringon nousevan jälleen ja kuulet lintujen iloisen liverryksen.

Ei tuskalla, kuolemalla
ole viimeistä sanaa

Sanan voittoisan, 
viimeisimmän
 sanoo elämä.

(Erkki Leminen)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Pyhäinpäivänä

Jumalan rakkauden uhritie (Laskiaissunnuntai)

Evankeliumi Joh. 12: 25-33

Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.  Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”

Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Evankeliumitekstissä olemme siinä tilanteessa, jossa Jeesuksen elämä ja julkinen toiminta oli tullut käännekohtaansa. Jeesus kyllä tiesi, että hänen täytyi kärsiä ja kuolla, mutta silti hänestä sanotaan, että hän oli järkyttynyt siitä mitä oli edessä. Minusta on inhimillistä ja lohdullista, että Jeesuskin pelkäsi. Hän oli ihminen, tiesi mitä on kipu, mitä on tuska. Tuleva kärsimystie järkytti häntä. Jeesus tunsi samalla tavoin kuin mekin tunnemme nälkää, vilua, pelkoa, ahdistusta. Vaikka Jeesus tiesi, että kärsimystien päässä on kirkkaus, häntäkin ahdisti ja pelotti kulkea tuo tie.

Jeesus puhuu tänään meille itsensä alttiiksi antamisesta. Hän sanoi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen.” Mitä ihmettä Jeesus tarkoittaa, Emmekö saa nauttia elämästämme, iloita kaikesta hyvästä, mitä Jumala on meille suonut? Onko kaikki nautinnot ja mielihyvää tuottavat asiat kielletty? ”Kärsi kärsi kirkkaamman kruunun saat.” Näinhän moni tuntuu uskosta ja uskovista ajattelevan. Että he eivät saa tehdä mitään hauskaa. Pitää vain luopua kaikesta ja kärsiä, jotta pääsee kerran taivaaseen. Mutta onko se todella näin?

Jeesus itse antoi elämällään meille esimerkin siitä mihin hän meitä kehottaa. Hän ei elänyt itseään varten, vaan pelastaakseen koko ihmiskunnan. Hän ei suostunut helppoon elämään ilman kärsimystä. Hän ei elänyt itselleen. Hän, Jumalan Poika suostui nöyryyteen. Hän palveli, antoi esimerkin, että suurin on se, joka palvelee. Jeesus suostui Isänsä, Jumalan tahtoon täydellisesti, vaikka se vei hänet kärsimykseen ja ristille. Tätä on Jeesuksen seuraaminen: Jumalan tahdon kuuntelemista ja sen seuraamista koko sydämestään. Jumalan tahto on nimittäin parasta elämässämme, sillä hänellä on paras suunnitelma meidän jokaisen elämälle. Jeesuksen yhteydessä löydämme elämäämme todellisen ilon ja tyydytyksen. Emme ehkä säästy vaikeuksilta ja kärsimyksiltä, mutta Jeesus on kanssamme kaikissa vaiheissa.

Paavali oli oivaltanut syvällisesti Jeesuksen esimerkin. Galatalaiskirjeessä hän kirjoittaa: ”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.”

Paavali oli ollut hurskas juutalainen, joka oli yrittänyt noudattaa lain kaikkia kiemuroita ansaitakseen pelastuksen. Mutta kohdattuaan Jeesuksen hänen elämänsä muuttui ja hän oivalsi ettei pelastusta voi ansaita. Se on armoa. Hän antautui kokonaan Jumalan palvelukseen. Myös opetuslapset jättivät kaiken ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Nykyajan ihminen ei voi ymmärtää tällaista, Että antautuisi noin kokonaan Jumalalle. Voihan sitä uskoa Jeesukseen, mutta jatkaa silti tätä elämäänsä kuten ennenkin. Miksi uskosta pitäisi tehdä sen suurempi asia, moni ajattelee. Mutta on niitäkin, jotka ovat radikaalisti lähteneet ja jättäneet kaiken kun ovat kuulleet Jeesuksen kutsun. Moni on lähtenyt lähetystyöhön vieraaseen maahan tietämättä mitä on edessä. Moni on luopunut varmasta toimeentulostaan hyvässä ammatissa ja lähtenyt auttamaan niitä joilla ei mene yhtä hyvin. Pirkko Jalovaara jätti hyvin palkatun ekonomin ammatin ja alkoi rukoilla ihmisten puolesta. Monen mielestä järjetöntä, mutta tämä on elämänsä alttiiksi antamista. Sitä, että ottaa uskon tosissaan. Eikä Pirkko ole katunut päätöstään. Sillä elämä Jumalan suunnitelmassa tuo elämään siunauksen ja ilon.

Ajattelen, että suurin osa meistä ihmisistä kaipaa helppoa elämää. Harva on valmis vapaaehtoisesti suostumaan köyhiin oloihin tai vaikeisiin olosuhteisiin. Niin paljon me rakastamme omaa elämäämme ja hyvinvointiamme. Me rukoilemme tapahtukoon sinun tahtosi, mutta entäpä jos Jumala puhuukin meille, että minun tahtoni on, että sinä avaat kotisi kodittomille tai luovut hyvinvoinnistasi jonkun toisen tähden, miten käy. Me kapinoimme. Emme tahdo. Haluamme kynsin ja hampain pitää kiinni omastamme ja hyvistä oloistamme.

Vapahtaja kysyy meiltä itsemme alttiiksi antamista Jeesuksen seuraamisessa. Sitä, että olemme tosissamme uskossamme. Tänään me istumme täällä kirkonpenkissä kuten pyhäpäivänä hyvä onkin, mutta meidän uskomme eletään todeksi arjessa. Jos koko viikon elämme itsekkäästi vain omia etujamme ajatellen, jumalanpalveluksemme on turha. Jaakobin kirjeessä sanotaan: Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.

Jumalanpalvelus toteuttaa tehtävänsä oikein silloin, kun se saa meidät liikkeelle lähimmäistemme luo. Heitä rakastamaan, palvelemaan. Joku pappi sanoi avioparille joskus vihkipuheessa: kärsikää toisianne. Ja sitähän se on avioliittokin välillä, ei vain hehkuvaa huumaavaa rakkautta vaan myös toisen palvelemista, vaivannäköä hänen vuokseen. Sairaan tai vanhenevan puolison hoitamista ym. Rakkautta myötä ja vastoinkäymisissä. Ihminen, joka ajattelee naimisiin mennessään, että toisen tehtävänä on tehdä hänet onnelliseksi tulee pettymään. Asenne tulisi olla juuri toisinpäin. Minut on kutsuttu rakastamaan, palvelemaan, kärsimäänkin toisen ja yhteisen hyvinvoinnin vuoksi. Se, joka todella rakastaa, on valmis kärsimäänkin. Vaikeuksissa rakkautemme punnitaan. Se, tahdommeko rakastaa vai pakenemmeko.

Päivän epistolatekstissä kuulimme millaista on taivaallinen rakkaus. Kaiken se kestää, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Kuinka monella meillä on tällaista rakkautta, käsi ylös? Ei taida nousta yhtään kättä! Ei meillä itsessämme olekaan, mutta Jumalalla on. Hän voi vuodattaa rakkautensa sydämiimme niin, ettemme enää etsi omaa etuamme vaan toisen parasta. Pia Perkiön runossa sanotaan: Tuleeko sana lihaksi tänään siellä missä minä kuljen? Syttyykö rakkauden tul,i armon ja hyvyyden valo siellä missä minä kuljen?

Kaikki tekomme ovat turhaa, jos emme rakasta. Sen sijaan hyvin vajavaisinakin voimme saada paljon aikaan jos Jumalan rakkaus on meissä. ”Rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta okainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” kirjoittaa Johannes. Jumala ei vain rakasta, vaan hänen olemuksensa on rakkaus.

Rakkauden tulisi olla kristityn tuntomerkki. Tässä meillä jokaisella on varmasti kilvoittelemista. Kreikan kielessä rakkautta kuvataan kolmella eri sanalla. Eros, filia ja agape. Tutuin meille on varmasti eros rakkaus, romanttinen rakkaus. Eros rakkaudessa käy usein niin, että sen huuma haihtuu ajan myötä kun rakastuminen menee ohi. Pahimmassa tapauksessa toinen hylätään, kun hän ei enää saa aikaan voimakkaita tunteita itsessä. Eros on siis pohjimmiltaan aika itsekästä rakkautta.

Filia rakkaus kuvaa ystävien välillä olevaa rakkautta, huolenpitoa ja kiintymystä. Sekä eros että filia rakkaus etsivät itselleen mielihyvää ja nautintoa. Kun tarkemmin ajattelemme, suurin osa teoistamme nousee hyvin itsekkäistä motiiveista. Agaperakkaus sen sijaan on itsensä uhraavaa rakkautta, jolla Jumala meitä jokaista rakastaa. Kun Jumalan agape rakkaus saa täyttää sydämemme, meissä tapahtuu muutos. Ilman Jumalaa meidän rakkautemme onkin hyvin vajavaista.

Johannes jatkaa kirjeessään:”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus — ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.”

Pian Perkiön rukouksen mukaan rukoilemme:

Käytä minua Vapahtaja rakkautesi kanavana ja tahtosi täyttäjänä,

että olisin Jumalan kirkkauden peili kaikille jotka kohtaan.

Että olisin ilosta rohkea valon lapsi.

Että minun lähelläni olisi hyvä olla. Aamen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Paastonaika

Jouluseimen äärellä

Puhe Aattohartaudessa tuomiokirkossa 24.12.2010

Nyt se on käsillä: päivä, jota on odotettu monta viikkoa jouluaatto. Päivä jota varten on valmistauduttu viikko tolkulla leipoen, siivoten, lahjoja hankkien ja paketoiden. Nyt on juhlan aika. Miltä nyt tuntuu? Onko mielesi iloinen, että ehdit saada kaikki valmistelut ajoissa, vai oletko uupunut kaikesta touhusta tai ehkä hermostunut kuinka kaikki jouluvieraat saadaan kunnialla kestittyä.

Tuntuupa sinusta miltä tahansa, nyt saat levähtää. Saat rauhassa istua kirkon penkissä ja vain olla, olla omine ajatuksinesi Jumalan lähellä. Hänen hoidossaan. Ei ole kiire mihinkään, pyhä hiljaisuus ympäröi sinut Joulun sanoman äärellä. Voit luopua kaikesta turhasta ja tarpeettomasta jokas kuormittaa mieltä. Kaikesta, mikä rikkoo ja hajottaa. Kaikesta, mikä painaa ja rasittaa. Voit olla hiljaa, kannettuna, rakastettuna, hyväksyttynä Jumalan silmien edessä.

Tänä jouluna, tässä hetkessä Jumala antaa meille rakkautensa. Saamme ottaa vastaan lahjojen lahjan, Jeesuksen Kristuksen Joulun lapsen. Ihmetellään yhdessä tätä suurta lahjaa ja mitä kaikkea se sisältää ja viestittää meille.

Ensimmäinen Joulun viesti meille on ILO. Joulu on ilon juhla, eikö vain? Ensimmäisenä jouluna paimenet saivat kuulla enkelien riemuviestin ennen muita: Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Ilo kuuluu jokaiselle. Aidointa tuo joulunilo on lapsilla. He osaavat heittäytyä täysin rinnoin joulun odotukseen ja jännitykseen. He nauttivat joulusta kaikilla aisteillaan kuten kuuluukin. Katso pientä lasta, niin näet sen kuinka Joulu kuuluu ottaa vastaan. Aidosti, tunteella, ilolla.

Mutta aina iloa ei voi sydämessään niin vahvasti kokea, tiedän sen itsekin. Olen elänyt useita jouluja joita on varjostanut suru perhepiirissä. Kun läheinen on kuollut juuri ennen joulua. Silloin sydämessä oli suru ja kaipaus kun läheisen paikka joulupöydässä oli tyhjä. Tuntui että kaikki muistutti rakkaasta ja itkua ei voinut estää. Ilo voi olla välillä piilossa, mutta ajan myötä se löytyy taas. Anne Soukkalahden runossa sanotaan: ”Tunnetko ilon Isän? Hänet, joka aikansa surun säveltä soitettuaan, tulee ja ottaa sinut syliinsä. Sanoo surun olevan ilon eteinen.” Jos sinä elät nyt surueteisessä, niin odota, vielä saat astua ilon pirttiin.

Ilon lisäksi Joulunsanomaan kuuluu vahvasti VALO. Jesaja ennusti yli 700 vuotta ennen Jeesuksen syntymää:: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” Köyhät ja muiden halveksimat paimenet olivat lampaineen pimeällä kedolla aivan kuin kuoleman varjon maassa. Yhtäkkiä heidän keskelleen tuli kirkas valo. Valo yllätti heidät. Jumalan hyvyys voi yllättää meidätkin silloin kun sitä vähiten osaamme odottaa.

Usein juuri niissä pimeimmissä hetkissämme käsitämmekin Jumalan rakkauden ja voiman. Yllättäen meitä koskettaa taivaallinen lohduttava hipaisu, joka antaa ihmeellisen rauhan ja luottamuksen Jumalan huolenpitoon. Siihen että hän on läsnä surussa ja pimeydessäkin. Siinäkin pimeydessä, jota emme itse ymmärrä tai kykene selittämään.

Vietämme Joulua pimeimpänä aikana vuodesta. Pimeässä haparoidessaan ymmärtää miten tärkeää valo on. Poltamme kynttilöitä ja jouluvaloja, jotka valaisevat kauniisti. Mutta kirkkain ja tärkein valo, joka Jouluna tuli maailmaan on Vapahtajamme, joka on itse sanonut: “Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Kun Jeesusvalo saa syttyä sydämiimme, silloin ei mikään pimeys voi saada meitä valtaansa. Me saamme vaeltaa valonlapsina ja Jumalan johdatuksessa. Siellä missä Jumala on, ei voi olla pimeää. Hänen kirkkautensa ympäröi meidät pimeydessämme.

Mitä muuta Joulun sanoma meille julistaa? Älkää pelätkö! Maailmassa on niin paljon pelkoa, lapsilla ja aikuisilla. Enkelin ensimmäiset sanat jouluyönä paimenille olivat: ”Älkää pelätkö”. Tämä on Jumalan sana myös meille tänään. ”Älkää pelätkö!”

Miten monia asioita me pelkäämmekään: joku pelkää tulevaisuutta, joku toisia ihmisiä, joku sitä riittävätkö rahat. Joku pelkää sotaa, läheisen menettämistä, sairastumista, kuolemaa. Pelko on hirveä tunne. Se ottaa valtaansa. Vie elämältä pohjan ja tuo epävarman olon. Mutta pelkoon ei tarvitse jäädä, sillä Jumalan rakkaus karkottaa pelon. Minä jos kuka tiedän mitä pelko on, olen lapsesta asti ollut arka ja pelokas. Mutta vähitellen olen kokenut miten Jumala on vahvistanut minua ja poistanut pelkojani. Hän voi tehdä arastakin rohkean. Se on ihmeellistä. Tänä aamuna pelkäsin sitä palautuuko ääneni niin, että voin pitää jouluaaton hartaudet. Jumala kuuli monien rukoukset ja näin nyt puhun vaikkakin vähän käheällä äänellä. Jumala oli uskollinen,

Jesajan kirjassa Herra puhuu: ”Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi, minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.”

Profeettojen saamissa ennustuksissa Jeesuksesta käytettiin nimeä Immanuel, joka tarkoittaa Jumala on kanssamme. Jumalan tiedossa on kaikki. Jumala hallitsee kaikkea, olosuhteita, säätilaa. Hänen sallimattaan ei mitään tapahdu. Miksi siis pelkäisimme. Saamme olla hänen kämmenellään. Me pienet ihmiset pelkoinemme ja murheinemme saamme levätä Suuremman suojassa ja turvassa.

Joulunviesti meille on myös RAUHA. Maailma kaipaa ja on aina kaivannut rauhaa. Sotaa ja levottomuutta on niin paljon. Israelin kansa odotti sotilaallista kuningasta, joka toisi maalle ulkonaisen rauhan. Kansa sai Rauhanruhtinaan, joka tuli tuoman rauhan ihmisen ja Jumalan välille ja kaikille ihmisille.

Kuuntelin eilen joululauluja ja yhden laulun sanat pistivät korvaani. Laulussa laulettiin: ”Itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa.” Moni yrittääkin etsiä rauhaa sisältään erilaisten meditaatioiden avulla tai muilla keinoin. Mutta rauha ei löydy ihmisen omasta sisimmästä, vaan ulkopuoleltamme. Joulunlapsi Vapahtajamme tuo rauhan sydämiimme. Hänen kauttaan meillä on elämässä kestävä perusta ja turva, joka ei sorru vaikka vuoret järkkyisivät tai kukkulat horjuisivat.

Rauhan minä jätän teille, minun rauhani – sen minä annan teille.” Jeesus sanoi. Jumalan antama rauha on enemmän kuin levollinen tunne. Jumalan antama rauha on vahva sisäinen luottamus siihen, että koko elämä on Korkeammassa kädessä. Mitään ei tapahdu sattumalta. Emme elä kohtalon kourissa vaan Kaikkivaltiaan Jumalan johdatuksessa.

Mitä muuta Joulun sanoma on kuin iloa, valoa, pelottomuutta, rauhaa. Tietenkin RAKKAUTTA? Joulu on rakkauden juhla. “Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi. kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Tämän suurempaa rakkautta ei maailmassa ole.

Jumala syntyi ihmiseksi. Sitä ei voi pieni ihminen ymmärtää. Jumala on niin suuri että hän voi osoittaa voimansa pienuudessakin. Jumalan Poika, Jeesus eli ihmisen elämän tuntien ihmisen tunteita, myös kipua ja tuskaa, vilua, nälkää, vainoa ja hylkäämisenkin. Meidän Jumalaamme on kidutettu, hän on kokenut kuoleman ja tuonelan pimeyden. Eikö hän kykenisi meitä elämässämme auttamaan ja lohduttamaan? Eikö hän voisi antaa meille toivon ja uuden elämän? Jos hän kerran on suostunut ristille meidän tähtemme eikö hän voisi meitä hädässämme auttaa? Aivan varmasti voi! Suuri Jumala!

Tänä suurena juhlapäivänä Jumala tahtoo rakkaudessaan kohdata meitä, tulla todelliseksi elämässämme. Jouluevankeliumi ei ole vain kauan sitten tapahtunut asia tai mukava tarina joka jouluisin luetaan. Se on totta! Siinä on elämä, josta me voimme päästä uskomalla osalliseksi. Jumalan Poika on syntynyt ihmiseksi maailmaan. Hän on sovittanut syntimme ja avannut meille tien taivaan kotiin. Pimeys ja kuolema on lopullisesti voitettu.

Kun tämä joulunsanoma saa tulla sydämessä eläväksi, silloin koko elämä muuttuu ja silloin saa tuntea mitä on todellinen joulun ilo, rauha ja rakkaus. Jumalan yhteydessä nämä valtavat lahjat voi löytää. Näiden ihmeellisten taivaallisten lahjojen rinnalla kalpenevat kaikki maalliset aarteet.

Vallatkoon Joulun riemuviesti ja Jumalan rakkaus sydämesi, tuoden elämääsi iloa, valoa, rauhaa, rohkeutta ja rakkautta Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta! Aamen!

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Jouluaika

Rakkauden kaksoiskäsky

11.10.2009
Evankeliumi: Joh. 13: 31-35
Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: »Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.»

Jäähyväispuheessaan kiirastorstaina Jeesus antoi opetuslapsilleen uuden käskyn, käskyn rakastaa toinen toisiaan. Mutta voiko rakkauteen käskeä? Eikö se kuulosta aika kummalliselta? Ei kai kukaan pakosta rakasta, rakkaushan on tunne? Vai onko? Miksi sitten vihkitilaisuudessa kysytään tahdotko rakastaa? Onko rakkaus kuitenkin tahdon asia eikä vain tunne? Paneudutaanpa hetki tähän rakkauden olemukseen paremmin.

Tiedämme, että on olemassa monenlaista rakkautta: vastarakastuneiden huumaavaa, pään pyörälle saavaa rakkautta. Muistatte ehkä tunteen, kun sitä leijailee kuin jalat irti maan pinnalta ja ei pysty keskittymään mihinkään kun on niin rakastunut, että. Ajattelee vain rakastaan kaiken aikaa. Vai muistatteko? No, joka tapauksessa, tämä on yhdenlaista rakkautta. Sitä rakkautta, josta media ja iltapäivälehdet kirjoittavat. Rakkautta, jonka tulisi ajan myötä muuttua turvalliseksi kumppanuudeksi. Sellaiseksi, josta iltapäivälehdet harvoin kirjoittavat. Sitten on äidinrakkautta, ystävän rakkautta ja Jumalan rakkautta.

Itse asiassa suomen kielen sanalle rakkaus, on kreikan kielessä kolme eri ilmaisua. On eros, filia ja agaperakkaus. Eros rakkaus on sitä huumaavaa rakastumisen tunnetta, omistavaa, haluavaa rakkautta. Filia-rakkaus kuvaa ystävien keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja heidän välilleen muodostunutta sidettä, lähimmäisenrakkautta, luonnollista kiintymystä ystävään.

Tärkein ja suurin rakkauden muoto on kuitenkin Jumalan rakkaus – agape. Pienoisevankelimissa tämä Jumalan agaperakkaus tiivistetään näin ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Jumala uhrasi ainoan Poikansa pelastaakseen langenneen ihmiskunnan. Tämän suurempaa rakkautta ei ole!

Jeesus osoitti elämällään, teoillaan ja ristin kuolemallaan mitä on Jumalan pyyteetön agaperakkaus. Rakkaus, joka ei etsi omaansa. Oikestaan paras tämän jumalallisen agaperakkauden kuvaus löytyy 1. korinttilaiskirjeestä. ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta mi­nulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tunti­sin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puut­tuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka minä jakaisin kaiken omai­suuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”

Tällaista on Jumalan rakkaus. Täydellistä. Meidän ihmisten rakkaus on usein hyvin vajavaista ja sen vuoksi me tarvitsemme yhteyttä rakkauden lähteeseen Jumalaan. Jotta hän voisi vuodattaa sydämiimme hänen rakkauttaan. Ilman Jumalaa meidän rakkautemme on hyvin vajavaista.

On paljon tositarinoista siitä, kuinka rakkaus voi saada ihmeitä aikaan. Joiu teistä saattaa olla lukenut kirjan nimeltä Mayn poika. Siinä kerrotaan hyvin vaikeasti kehitysvammaisesta ja sokeasta pojasta, jonka May niminen nainen otti vauvana hoitoonsa. Kukaan muu ei poikaa huolinut ja lääkärien mukaan poika ei edes eläisi kauan. Poika ei pystynyt kävelemään eikä osannut alussa edes niellä. Kirja kertoo suunnattomasta rakkaudesta, sitkeydestä ja uskosta jota May tunsi poikaa kohtaan. Vuosikausien hoidon jälkeen pojan kunnossa ei tapahtunut mitään edistymistä. Mutta Mayllä oli vahva usko siihen, että Jumala voi ja että pojan elämällä on tarkoitus ja tehtävä. Hän hoisi ja kuntoutti poikaa uskollisesti. Eräänä yönä May kuuli pianonsoittoa ja arveli television jääneen auki. Hän löysi vaikeavammaisen poikansa Leslien soittamassa Tsaikovskyn pianokonserttoa nro 1 täydellisesti alusta loppuun saakka. Leslie-poika oli kuullut sen tv:stä hetkeä aiemmin ja kykeni toistamaan sen saman tien. Pojalla ilmeni ilmiömäinen musikaalisuuden lahja. Hän pystyi toistamaan kuulemansa kappaleet ja jopa inprovisoimaan ja säveltämään. Hän piti paljon konsertteja ja herätti ihmetystä ja hämmästystä kaikkialla missä soitti. Kirja on kertomus rakkauden voimasta. Siitä, että ihmeitä voi tapahtua, sille joka uskoo. Kukaan ei ole toivoton tapaus.

Evankelista Johannes kirjoittiaa kirjeessään: “Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4: 7-8).

Jeesus sanoi, että meidät häneen uskovat tulisi tuntea siitä, että meillä on keskinäinen rakkaus. Miksi meidät kuitenkin niin usein tunnetaan siitä, miten me riitelemme ja kiistelemme opinkohdista tai muista asioista, puhumme toisistamme pahaa ja juoruilemme?

Jörg Zink kirjoittaa: Vaikka minä puhuisin kauniita sanoja hellyydestä ja rakkaudesta, mutta ajattelisin ennen kaikkea sitä rakkautta, jota tahtoisin itse saada toiselta, enkä niinkään tätä toista, jota rakastan, silloin olisin vain itsekeskeinen egoisti. Sillä rakkaus saa tekomme kestämään Jumalan silmissä. Pysyväistä saavat aikaan ne, jotka rakastavat!”

Jumalan edessä käsitämme, miten vähän meissä on epäitsekästä agaperakkautta. Oma etumme ja hyvinvointimme on meille tärkeämpää kuin toisen paras. Jokainen meistä tarvitsee sen tähden Jumalan armoa, Ansiotonta Rakkautta Meidän Osaksemme, kuten tuon sanan kirjaimista muodostuu. Kun Jumalan rakkaus meille todella kirkastuu, me emme voi enää kävellä kärsivän ohi, vaan rakkaus pakottaa meidät toimimaan, tekemään parhaamme jotta tämä maailma olisi parempi paikka elää.

Tässä langenneessa monin tavoin rikkinäisessä maailmassa tarvitaan Jumalan parantavaa rakkautta. Tarvitaan niitä, jotka uhraavat itsensä, oman hyvinvointinsakin lähimmäistensä puolesta. Tarvitaan niitä, jotka ovat valmiita antamaan anteeksi myös heitä vastaan rikkoneille, vihamiehilleen.

Sillä maailmaa ei paranna kostonkierre vaan rakkaus. Vain rakkaus voittaa pysyvästi pahan! Jos sinusta tuntuu mahdottomalta kyetä rakastamaan jotakin ihmistä, joka on esimerkiksi tehnyt sinulle pahaa, voit rukoilla: Jeesus, auta minua antamaan anteeksi. Tahdon rakastaa tuotakin ihmistä, koska sinä olet hänetkin lunastanut. Jumala voi antaa voiman antaa anteeksi. Olen sen itse kokenut. Ei tarvitse jäädä katkeruuteen ja vihaan vaan saa vapautua anteeksiantamuksen kautta. Se on ihmeellistä. Jos kerran Jeesus on antanut sinulle ja minulle kaikki syntimme anteeksi, niin eikö meidänkin tule antaa anteeksi toinen toisillemme?

Jorg Zink kirjoittaa: ”Rakkaus on katoamaton. Kaikki mitä me puhumme, hukkuu tuuleen. Kaikki mitä me tutkimme ja pohdimme, unohdetaan. Meidän tietomme on vain sirpaleita, puheemme Jumalasta vain sirpaleita. Kun meidät ottaa vastaan Täydellinen, me saamme jättää sirpaleet taaksemme.

Yhtä ja toista me jo täällä ymmärrämme. Mutta kerran me tunnemme sillä selkeydellä, jolla Jumala tuntee meidät. Niin pysyvät usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Usko on muuttuva näkemiseksi, toivo on muuttuva kiitollisuudeksi. Mutta rakkaus pysyy rakkautena iankaikkisesti. Siis sen, mikä pysyy tässä ajassa ja tämän maailmanajan jälkeen rakentavat ne, jotka rakastavat.”

Rukoilemme: Rakas Jumala. Sinä näet miten vaikeaa on rakastaa edes läheisimpiä ihmisiä puhumattakaan vihamiehistämme. Herra, murra sydäntemme kovuus ja vuodata sydämiimme sinun anteeksiantavaa rakkauttasi. Tee meistä rakkautesi ja voimasi kanavia, niin että maailma voisi olla parempi paikka elää. Ota meidät käyttöösi, jotta voisimme olla sinun valonasi tässä maailmassa. Anna meille voimaa antaa anteeksi kokemamme loukkaukset ja väärinkäytökset. Kiitos että sinä, voit antaa rakkautta sinnekin missä viha ja kosto hallitsee. Täytä meidät rakkauden Hengelläsi. Aamen.

4 kommenttia

Kategoria(t): Rakkaus

Itsensä tutkiminen

12. sunnuntai helluntaista

Evankeliumi: Matt. 23:1-12: Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen: Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi. Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

Monelle on varmasti tuttu tuo viimeinen lause Raamatusta: ”joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Suomalaiseen luonteenlaatuun liittyy myös perinteisesti ajatus siitä, ettei itseään saa liikaa tuoda esille. Ylpeyttä pidetään suurena syntinä ja vuosikymmenet on jopa opetettu ettei lasta saa liikaa kehua, ettei vain ylpisty. Ehkä kuulostaa tutulta teistä vanhemmista sukupolvista? Tällaisesta kasvatuksestako sitten mahtaa johtua se kuuluisia suomalaisten heikko itsetunto? Onneksi tällaisesta kasvatusajatuksesta on nykyään luovuttu ja nuoremmat sukupolvet ovat hyvinkin reippaita ja sosiaalisia. Ei esilläoleminen sinänsä tai omien kykyjen ja taitojen tiedostaminen ole ylpeyttä. Ja toki lapsi kehittyäkseen hyväitsetuntoiseksi tarvitsee paljon huomiota, myönteistä palautetta ja kehuja.

Mutta mitä Jeesus tässä evankeliumin kohdassa oikein sanoillaan tarkoittaa? Hän puhuu tässä kansan uskonnollisista johtajista ja arvostelee ankarasti niitä, jotka istuvat »Mooseksen istuimella». Synagoogan opettajan tuolia kutsuttiin tuohon aikaan Mooseksen istuimeksi. Kirjanoppineet olivat juutalaisen lain virallisia tulkitsijoita ja heidän sekä fariseusten tehtävänä oli opettaa, miten tulee elää Jumalan lain mukaan. Farisealaispuolueen pääharrastuksena oli vanhinten perinnäissääntöjen noudattaminen jokapäiväisen elämän pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Lakia tuntemattoman juutalaisen maalaiskansan oli mahdoton päästä samanlaiseen lainnoudattamiseen kuin fariseukset, samoin oli asia samarialaisten ja pakanoiden suhteen. Tästä oli seurauksena ihmisten omaatuntoa rasittava raskas taakka. Kirjanoppineet eivät tehneet mitään näiden taakkojen keventämiseksi. Sen sijaan he tiesivät, miten he voivat keksiä kiertoteitä, joiden avulla he saattoivat tehdä käskyt itselleen helpoiksi, mutta toisille raskaiksi. Heidän jumalasuhteestaan puuttui vilpittömyys ja suhteestaan lähimmäisiin rakkaus. Fariseuksia pidettiin muita hurskaampina ja uhrautuvampina. Tosiasiassa he kuitenkin tahtoivat saada kunniaa ihmisiltä, ja toisia painamalla nostivat itseään ylöspäin. He tekivät kaikki tekonsa herättääkseen huomiota.

Jeesus arvosteli fariseuksia siitä, että he sitoivat kokoon raskaita, vaikeasti kannettavia taakkoja ja asettivat ne ihmisten hartioille. Fariseukset lisäsivät jokaiseen Jumalan käskyyn niin paljon perinnäissääntöjä ja tulkintoja, että käskyistä tuli oikein »nippuja». Jeesus puhui niin voimakkaasti heitä vastaan, koska hän näki heidän sydämensä todellisen tilan.

Jeesus arvosteli fariseuksia myös leveistä raamatunlausekoteloista ja suurista viitan tupsuista. Jeesuksen aikana miltei kaikki juutalaiset kantoivat tiettyjä lakitekstin kappaleita vaatteissaan. Juutalaiset käsittivät määräyksen sanan sitomisesta otsalle ja käteen aivan kirjaimellisesti. Raamatunlausekoteloja oli kahdenlaisia, otsalla ja käsivarrella pidettäviä. Käsivarressa pidettiin pergamentille kirjoitettuja raamatunlauseita, jotka olivat pienessä nelikulmaisessa vasikannahkaisessa rasiassa. Se kiinnitettiin pitkällä, ohuella nahkahihnalla vasemman käsivarren sisäpuolelle kyynärpään ja kainalon väliin. Lain tuli olla nääs mahdollisimman lähellä sydäntä. Otsalla kannettavassa rasiassa oli neljä koteloa, joissa oli pergamenttisuikaleita. Se oli kiinnitetty nahkahihnalla.Tavalliset ihmiset pitivät raamatunlausekoteloita ainoastaan rukoillessaan, mutta fariseukset käyttivät niitä aina. He yrittivät herättää huomiota tekemällä raamatunlausekotelonsa leveiksi. Viitan 4 tupsua, jotka he tekivät suuriksi, oli lain mukaan oli kiinnitettävä muistuttamaan Herran käskyjen noudattamisesta.

Meillä ihmisillä on luonnollinen tarve saada kiitosta ja kunniaa. Ei kai uskovan pidä olla täysin omista lahjoistaan tietämätön ja vaatimaton kynnysmatto? Kai me saamme iloita lahjoista joita Taivaan Isä on meille suonut? Mutta missä menee se raja, ettemme muutu ylpeiksi ja koroita vain itseämme? Sana nöyrä on tänä aikana melkein kirosana. Silti se on Jeesuksen opetuksessa ja toiminnassa hyvin keskeinen asia. Jeesus oli meille esimerkki nöyryydestä ja palvelemisesta.

Minusta tuntuu, että meillä on paljon oppimista Jeesuksen asenteesta. Usein me toivomme että meitä palvellaan ja kunnioitetaan emmekä ole itse valmiita uhrautumaan toisen vuoksi. Jumalalla on siis vielä paljon tekemistä meidän kanssamme. Eikö vain? Olin töissä seurakunnassa, jossa seurakuntamestarina oli eräs Pasi. Hän sanoi usein, ettei halunnut, että häntä kutsutaan seurakuntamestariksi, koska on vain yksi Mestari. Minua tämä usein puhutteli. Pasin asentesta ilmeni muutenkin nöyryys ja palvelun halu kaikissa työtehtävissä.

Oeln kokenut, että oikealla ja aidolla tavalla nöyrän ihmisen lähellä on helppo ja miellyttävä olla. Tällainen ihminen tuntee oman arvonsa oikein. Hänellä ei ole tarvetta korottaa itseänsä, eikä myöskään painaa toisia alas noustakseen itse ylemmäs. Nöyrä ihminen voi sanoa Paavalin sanoin:” Jumalan armosta olen se, mitä olen.” Nöyrä ihminen on aidosti ja rehellisesti sitä mitä hän on ja voi antaa kunnian Jumalalle siitä mikä Jumalalle kuuluu. Nöyrä ihminen osaa myös oikealla tavalla arvostaa ja kannustaa lähimmäisiään. Nöyrällä ihmisellä on varaa antaa toiselle jopa suurempi kunnia kuin itselle.

Minua on paljon puhutellut Johannes Kastajan sanat Jeesuksesta: ”Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä.” Johanneksen tehtävä oli ainutlaatuinen. Hän oli Jeesuksen edelläkulkija ja tienraivaaja. Silti hän tunsi arvonsa oikein Jumalan edessä Johannes tiesi ettei hänellä ollut Jumalan edessä ylpeilemistä. Jeesus sanoi: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” Tänään kun päivän aiheena on itsensä tutkiminen, voimme pyytää, että Jumalan rakkaus saisi murtaa ylpeyttämme ja antaa meille nöyryyttä ja halua palvella toinen toisiamme. Pyhä Henki voi murtaa itsekkään luontomme ja antaa meille Kristuksen mieltä.

Lopuksi vielä meille ajateltavaa Filippiläiskirjeestä: ”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.
 Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
 olla Jumalan vertainen
 vaan luopui omastaan.
 Hän otti orjan muodon
 ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
 ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
a antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
 on kaikkien polvistuttava,
 kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
 ja jokaisen kielen on tunnustettav Isän Jumalan kunniaksi:
”Jeesus Kristus on Herra.”

Rukous: Rakas Jeesus. Sinä tunnet meidät. Näet itsekkyytemme ja haluttomuutemme palvella toinen toisiamme. Herra armahda meitä. Anna meille sinun mieltäsi ja nöyryyttäsi. Vapauta meidät itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta. Täytä meidät Pyhällä Hengelläsi ja rakkaudellasi. Armahda meitä. Aamen.

1 kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Apostolien päivän saarna

SAARNA KONFIRMATIOSSA 04.07.2009

Aiheena: Herran palveluksessa

Evankeliumi Luuk. 5: 1-11
”Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.
Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: ”Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne.” Tähän Simon vastasi: ”Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.” Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.” He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.”


Mistä voi tietää että Jumala on olemassa? Onko Jumala ilmoittanut itsestään jollakin tavalla maailmassa? Näitä kysymyksiä mietimme rippikoulussa. Opetin nuorille, että Jumala on ilmoittanut itsestään maailmassa monilla tavoilla. On olemassa ns. Jumalan yleinen ilmoitus, jonka perusteella kuka tahansa voi todeta Jumalan olevan olemassa. Yleisen ilmoituksen piiriin kuuluu mm. Jumalan luomistyö. Eli kun katsomme Jumalan luomaa maailmaa ympärillämme, se todistaa meille että täytyy olla joku, Jumala joka on kaiken niin hienosti luonut. Maailmankaikkeus ei ole voinut syntyä sattumalta. Tai jos ajattelet vaikka ihmisen kehitystä, munasolun ja siittiön yhtymisestä pieneksi vastasyntyneeksi, niin eikö sekin todista Jumalan olemassaolosta? Miten tuollainen hieno järjestelmä olisi voinut syntyä sattumalta? Puhuimme nuorten kanssa myös siitä että Jumala on ilmoittanut itsestään Raamatussa. Raamattu on Jumalan kirje meille. Raamatussa Jumala ilmoittaa tahtonsa ja raamatun kautta voimme oppia tuntemaan hänet.


Jumala on ilmoittanut itsestään myös erityisellä tavalla. Tärkein todistus Jumalasta, on Jeesus, Jumalan Poika, joka syntyi ihmiseksi maailmaan. Jeesus opetti ihmisiä, teki ihmetekoja, kuten tuossa äskeisessä evankeliumitekstissäkin kuulimme. Kun Pietari näki kuinka verkot repeilivät kaloista, hän käsitti että Jeesus oli enemmän kuin tavallinen ihminen. Pietarin silmät aukesivat tuossa hetkessä Jeesuksen suuruuden edessä.

Jos tahtoisin nuorten muistavan vain yhden asian rippikoulustaan se olisi seuraava: Jumala lähetti Jeesuksen, oman poikansa kärsimään ja kuolemaan meidän syntiemme tähden. Me pelastumme ja pääsemme taivaaseen kun uskomme Jeesukseen syntiemme sovittajana. Vain Jeesuksen kautta löytyy pelastus ja iankaikkinen elämä. Kukaan ihminen ei ole niin hyvä ja pyhä että omilla hyvillä teoillaan voisi taivaan ovesta sisälle astua. Kun loppukokeessa kysyin mikä oli tärkein rippikoulussa oppimasi asia. Joku vastasikin: että juuri tämä, että pelastumme kun vain uskomme Jeesukseen syntien sovittajana. Kirjoittaja lisäsi että hän ei ollut aiemmin tiennyt sen olevan näin yksinkertaista. Niinpä. Minusta tuntuu, että monet kompastuvat juuri tähän yksinkertaisuuteen.

Aina ei ole kuitenkaan helppoa uskoa Jumalaan. Puhuimme riparilla, että uskon syntyminen sydämeen on aina Pyhän Hengen vaikutusta. Ketään ihmistä ei voi pakkokäännyttää tai aivopestä uskoon. Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon, vapaan tahdon joko seurata häntä tai kääntää hänelle selkänsä. Vaikka kasteessa on jokainen otettu Jumalan lapseksi, niin ihminen voi kääntyä pois Jumalasta. Siksi Jeesus kolkuttelee sydämemme ovella ja tahtoo päästä sydämeemme asumaan. Sydämen ovi on siitä merkillinen ovi, että siinä on kahva vain sisäpuolella. Jeesus ei siis pääse väkisin sisään sydämeemme vaan ainoastaan me voimme avata hänelle oven. Kun avaamme oven, hän astuu sisään. Ja silloin Pyhä Henki antaa meille uskon häneen.

Tuossa äsken kuulemassamme raamatuntekstissä kerrottiin miten Simon Pietari ja hänen venekuntansa vakuuttuivat Jeesuksen jumaluudesta kun Jeesus teki suuren ihmeen. he saivat suuren kalansaaliin. Moni saattaa ajatella, että kyllä minäkin uskoisin, jos saisin kokea jonkun suuren ihmeen, saisin vaikka lottovoiton kun sitä olisin Jumalalta rukoillut. Jumala ei kuitenkaan ole mikään rukousautomaatti jolta voimme tilata mitä mieleemme juolahtaa. Me emme useinkaan saa kokea elämässämme sellaisia ihmeitä, joiden perusteella olisi helppo uskoa Jumalaan. Kuitenkin voimme tuntea Jumalan läheisyyttä monin tavoin. Sitä miten hän on kulkenut elämässämme mukana, varjellut vaaroilta, johdattanut, lohduttanut. Minusta yksi suuri ihme on se varmuus sydämessä minkä Pyhä Henki antaa kun päättää lähteä seuraamaan Jeesusta. Yhtäkkiä vain tietää että Jumala on olemassa, että usko on totta! Tämän ovat monet kokeneet elämässään. Jumala tulee todella elämään mukaan tavalla, jolla hänen läsnäolonsa voi tuntea. On aivan kuin valo syttyisi pimeään huoneeseen, yhtäkkiä näkee selkeästi. Pyhä Henki avaa uskonasiat ihan uudella tavalla todellisiksi.

Tästä ihmeestä todisti myös rippikoulussa vieraillut entinen vanki, jonka elämän Jumala oli totaalisesti muuttanut. Henkirikoksen tehnyt mies todisti siitä, miten Jumala tarttui hänen elämäänsä, mursi paatuneen sydämen, herätti synnintuntoon tehdyistä teoista. Kari todisti että Jumalalle ei ole toivottomia tapauksia. Paatuneinkin rikollinen voi löytää armon ja anteeksiantamuksen Jeesuksen kautta. Kukaan ei ole niin syntinen tai paha, etteikö Jumalan armo ja Jeesuksen sovitustyö riittäisi pesemään puhtaaksi hänen syntejään.

Jeesus lähestyy meitä eri elämänvaiheissa ja vetää puoleensa eri tavoin. Puhutaan etsikkoajoista, jolloin Jumala erityisesti vetää ihmistä puoleensa ja yhteyteensä. Ehkä sinä olet tuntenut hänen kutsunsa sydämessäsi. Jos tahdot lähteä hänen matkaansa tai palata takaisin Jeesuksen yhteyteen, voit yhtyä seuraavan rukouksen sanoihin sydämessäsi.

Rakas Jeesus. Tunnustan että olen elänyt sinusta välittämättä. Tahdon lähteä nyt seuraamaan sinua. Anna anteeksi kaikki syntini. Tule Herrakseni ja Vapahtajakseni. Johdata minua elämässäni. Kiitos että olen sinun omasi etkä koskaan hylkää minua. Pidä minusta lujasti kiinni ja vie kerran perille taivaan kotiin. Aamen.

Sinä joka tämän sydämessäsi rukoilit, saat uskoa että Jumala on kuullut rukouksesi ja kulkee kanssasi ikuisen elämän tietä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Herran palveluksessa

Pyhän Hengen odotus

6. sunnuntai Helluntaista (Savonrannan kirkossa 24.05.09, samalla isosten siunaaminen)

Evankeliumi: Joh. 17: 18-23

”Jeesus rukoili ja sanoi ”Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiiä. Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, minä olen antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.”

Tämä evankeliumin kohta on ns. Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta. Ennen kuin Jeesus suostui ristinkuolemaan koko maailman syntien tähden, hän rukoili Isää omien opetuslastensa ja koko jälkeen jäävän kirkon puolesta. Jeesus oli valinnut opetuslapsikseen 12 miestä, joille hän opetti paljon asioita. Voisi melkein sanoa että nuo 12 miestä saivat olla Jeesuksen oppisopimuskoulutuksessa 3 vuotta. He näkivät miten Jeesus kohtasi ihmisiä, paransi sairaita, herätti kuolleita, teki monenlaisia ihmeitä. Jeesus tiesi että kaikki eivät pitäneet hänestä eivätkä uskoneet hänen olevan Jumalan Poika. Jeesus myös tiesi ettei hänen opetuslapsillaan tulisi oleman helppoa hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen. Siihen saakka Jeesus oli ollut opetuslasten kanssa ja varjelut heitä. Nyt hän tahtoi rukoilla heidän puolestaan että he pärjäisivät myös Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen.

Mitä Jeesus sitten rukoilee? Jeesus rukoilee sitä että hänen omansa olisivat yhtä, jotta muutkin ymmärtäisivät Jeesuksen olevan Jumalan Poika. Mitä se yhtä oleminen tarkoittaa? Ajattelen että se tarkoittaa sitä, että pidetään yhtä, vaikka ajateltaisiinkin asioista eri tavalla. Ollaan samaa joukkoa, samalla puolella, ei riidellä keskenään mielipiteistä tai erilaisista näkökannoista. Rakastetaan ja välitetään toisistamme aidosti. Pidetään huolta toisistamme. Tätä kaikkea Jeesus rukoili, sillä hän tiesi että jos seurakunnassa vallitsee rakkaus ja hyvä ilmapiiri, se vetää puoleensa toisiakin.

Miten on kun katselemme kirkkoa tänä aikana, voidaanko sanoa että Jeesuksen omat ovat yhtä? Ovatko seurakunnat rakkauden yhteisöjä, jonne ihmiset tahtovat tulla? Miten on? Ikävä kyllä täytyy todeta, että Jeesuksen rukous ei ole täysin toteutunut vielä ainakaan. Maailmassa on valtavasti erilaisia kristillisiä kirkkokuntia, jotka eivät voi edes nauttia yhdessä ehtoollista. Jopa oman kirkkomme piirissä kiistellään monista asioita, siitä saako nainen olla pappi tai kuka ansaitsee Jumalan siunauksen. Surullista! Jeesus taisi arvata miten helposti ihmiset riitaantuvat keskenään ja miten vaikeaa heidän on elää yhdessä kun rukoili tämän asian puolesta.

Eikö meidän olisi tärkeämpää miettiä mikä on Jeesuksen tärkein opetus kuin tarttua joihinkin yksittäisiin opinkohtiin? Minulla on paljon uskovia ystäviä, joiden kanssa en ole samaa mieltä kaikista asioista, mutta ei se tarkoita ettemme voisi olla ystäviä ja esim. rukoilla yhdessä. Tärkeintä on, että se tärkein on meillä yhteistä: usko Jeesukseen. Jeesus oli kaikkien ystävä, myös halveksittujen ja hyljeksittyjen, niin tulisi meidänkin.

Jeesus rukoili että hänen omansa tunnettaisiin keskinäisestä rakkaudesta. Tätä rukoustä hän varmasti yhä rukoilee taivaassa Isän oikealla puolella. Että ihmiset todella rakastaisivat toisiaan eivätkä riitelisi keskenään.

Eräs lähetystyöntekijä kertoi miten vieraassa maassa paikalliset asukkaat kiinnostuivat kristinuskosta kun näkivät miten rakkaudellinen ilmapiiri kristillisessä seurakunnassa oli. Kaikista pidettiin huolta ja kaikilla oli hyvä olla. Ihmiset olivat lämpimiä ja iloisia. He välittivät aidosti toisistaan. Paikalliset asukkaatkin tahtoivat tulla mukaan seurakunnan toimintaan.

Rakkaus vetää aina puoleensa. Minä luulen, että jos me seurakunnassa todella saisimme Jeesuksen rakkautta toisiamme kohtaan, olisi täällä niin hyvä olla, että kaikki tahtoisivat tulla mukaan. Miksi kuitenkin uskovat usein nähdään usein tuomitsevina ja toisia arvostelevina. Ilon sijaan heidän naamaltaan paistaa katkeruus tai kateus. Pitäisikö meidän itsekunkin katsoa peiliin ja rukoilla Jeesukselta hänen rakkauttaan sydämiin?

Rippikoulu on usein nuorille sellainen kokemus, jonka muistaa loppuelämänsä. Oman isosen vetämissä ryhmissä saa tuntea välittämistä lämpöä ja huomatuksi tulemista. Jokainen on tärkeä.Tuota kokemusta kaipaa myöhemminkin. Minusta rippikouluissa on onnistuttu toteuttamaan tätä Jeesuksen rukousta yhteydestä. Viesti mukavasta rippikoululeiristä kiirii nuorten keskuudessa niin että sellainenkin joka ei kuulu kirkkoon tahtoo tulla leirille mukaan. Kirkkoon kuulumaton nuori voidaan kastaa ja hän pääsee riparille.

Yksi huoli minulla kuitenkin on. Se on se, kuinka näille nuorille käy riparin jälkeen? Löytävätkö he paikan seurakunnan nuorten toiminnasta vai jääkö seurakunnan osuus vain rippikoulun käymiseen? Miten me voisimme tehdä seurakunnasta paikan, jossa nuoret voisivat kokea yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta? Jonne he tahtoisivat tuoda kavereitaankin. Että se sama yhteys joka riparilla on, voisi toteutua myös seurakunnan keskellä ja nuorten illoissa.

Minä luulen, että omin voimin me emme tähän pysty, mutta me saamme pyytää viisautta ja neuvoa Taivaalliselta Isältämme. Jeesus lupasi omilleen voimaksi Pyhän Hengen. Pyhä Henki on myös meille kasteessa annettu. Pyhä Henki asuu sydämissämme ja vaikuttaa meissä ne hyvät teot ja sen rakkaudenkin. Mutta Pyhä Henki ei voi vaikuttaa meissä jos emme anna sille tilaa. Jos elämme elämäämme vain itsekkäästi ja omia halujamme toteuttaen, Pyhä Henki ei saa tilaa meissä.

Pyhä Henki on se, joka yhdistää Jeesukseen uskovat toisiinsa. Pyhä Henki myös antaa sydämeen ilon ja rauhan. Joskus ilo on niin suuri että se tulee aivan pulppuillen ulos ja kaikki näkevät sen. Jeesus lupasi omilleen ilon. Ei hän tarkoittanut että uskovan ihmisen tuntomerkki on mahdolllisimman ahdistunut ilme ja kumara asento, vaan ilo ja rauha.

Kun Jeesus Helluntaina täytti opetuslapset Pyhällä Hengellään, nämä riehaantuivat niin että toiset luulivat heidän olevan humalassa. Mekin saamme pyytää että Jeesus täyttäisi meidät Pyhällä Hengellään. Tätä täyttymistä tarvitsemme joka päivä, jotta jaksamme elää tässä maailmassa monien vaikeuksien ja raskaiden asioiden keskellä.

Usko on iloinen asia. Se on mieletön juttu, että Jeesuksen kautta saamme kaikki syntimme anteeksi ja että Jeesus on luvannut olla kanssamme joka hetki maailman loppuun asti. Hänellä on hyvä suunnitelma sinun elämällesi. Hän tahtoo johdattaa sinua. Ja kerran hän kutsuu sinut taivaan kotiin, siellä on kaikkien aikojen juhlat. Sellaisia ei tässä maailmassa voi kukaan kokea.

Kunpa me osaisimme välittää tätä ilosanomaa eteenpäin. Rukoillaan että Jeesus tulisi meitä niin lähelle, että kaikki näkisivät että me olemme olleet Jeesuksen kanssa. Rukoillaan, että hän antaisi meille rohkeuden, ilon ja rauhan sydämeen, niin että toisetkin näkisivät sen ja kaipaisivat samaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Pääsiäisen jälkeinen aika